Viime syksyn Vain elämää oli niin mahtava, että odotukset uudelle kaudelle olivat ehkä kohtuuttomankin korkeat. Kun artistit julkaistiin, olin hieman pettynyt, koska edellisen kauden kattaus oli selkeästi kovempi ja tämä tuntui tosi laimealta. Kukaan artisteista ei ole koskaan ollut mikään suosikkini myöskään, vaikka joitakin useamman kuuntelun kestäviä biisejä parilta kuitenkin löytyi.
No, uskollisuudesta edelliskaudelle halusin antaa ohjelmalle mahdollisuuden ja aloin seuraamaan uutta kautta. Missään vaiheessa homma ei noussut lentoon, vaikka muutamia pilkahduksia joukkoon mahtuikin. Annan versiot olivat monessa jaksossa omaan makuuni parhaat, vaikka Jukka Pojan Lautalla olikin hämmentävän hyvä. Kaverini muotoili kauden ongelmaksi sen, että artistit olivat loppujen lopuksi liian lähellä toisiaan musiikillisesti, eivätkä oikein lähteneet tekemään biiseistä erilaisia ja omiaan (vrt. Cheek vuosi sitten, kun äijä reteesti räppää uusiksi kaiken Katri Helenasta Negativeen).
Ihmiset olivat ihan sympaattisia tälläkin kaudella. Puhemies Pauli, jota edes skeittiramppi ei pelota. Räväkkä Anna, joka myös oli niin kaupunkilainen että välillä meinasi tehdä pahaa. Juha, jolta vastoin kaikkia odotuksia lähti myös hauskaa läppää. JP oli hieman liian hippi, että olisin täysin voinut tyypistä tykätä. Maaritin asenne kaikkiin aktiviteetteihin oli ihana, ja oli hassua seurata, kuinka Annasta ja Maaritista tuli tosi läheisiä. Kauden top3 hetket ovat Maaritin "Paskat me mitään puita halaillaan! Nyt alkaa vesisota!", Juhan jumpin-oleskelu ja kun Anna törmää futismatsissa oman joukkueen Jukka Poikaan.
Summa summarum: jos viime vuonna mietin pitkään, pitäisikö minun ostaa ohjelman levyt, mutta päädyin jättämään ne kaupan hyllyyn, niin tänä vuonna olen vain vilkaissut levyjä päätä pudistaen ja marssinut ohi. Kukaan tämän kauden artisteista ei tule heittämään stadionkeikkaa koskaan, vaikka ihan sympaattisia ovatkin.
